Kuulonvaraisuus kansanmusiikkipedagogiikassa

Kirjoittaja: Emilia Kallonen 2011, Karelia-ammattikorkeakoulu.

Kuuloaistin ja kuulonvaraisen oppimisen merkitystä ei musiikin opetuksessa voi jättää huomioitta, olipa kyse mistä tahansa musiikin alasta. Kuulokuvan perusteella hahmotetaan soivasta musiikista seikkoja, joita on vaikea tai jopa mahdoton kirjoittaa yksiselitteisen tarkaksi nuottikuvaksi ja jotka kuitenkin ovat niitä tekijöitä, jotka saavat musiikin elämään. Esimerkiksi fraseerauksen ja muut esitykseen ja tulkintaan liittyvät persoonalliset ja tyylinmukaiset tekijät muusikon on sisäistettävä kuuntelemisen ja oman tuottamisen kautta. Tämä lienee itsestään selvää.

Kansanmusiikin opiskelijoille ja tekijöille tuntuu niin ikään olevan itsestään selvää korvakuulolta eli ”korvalta” tai ”korvalla” soittaminen oppimismenetelmänä sekä käytännön musiikin harjoittamisen muotona. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on avata tätä itsestäänselvyyttä, sillä kuulonvaraisuudella ja kuulonvaraisella oppimisella ei kansanmusiikkipedagogiikassa yleisemmin tarkoiteta pelkästään kappaleiden korvakuulolta opettelua. Kysymys on kansanmusiikin ytimeen liittyvästä kokonaisvaltaisesta tyylin ja esteettisen järjestelmän omaksumisesta. Kuulonvaraisuus on pitkälti se tekijä, joka tekee kansanmusiikkipedagogiikasta juuri kansanmusiikkipedagogiikkaa ja joka ylläpitää ja säilyttää kansanmusiikin elävää yhteyttä omaan traditioon. Tuon esille yhden käytännön esimerkin kuulonvaraisen opetuksen menetelmistä kansanmusiikin opetuksessa Joensuun Konservatoriossa. Tapausesimerkki antaa myös käytännöllistä yleiskuvaa kansanmusiikin pedagogisesta ajattelusta, jolla on mielestäni suuri merkitys osana yleistä musiikkikasvatusta Suomessa.

Kuulonvaraisuus on kansanmusiikin hengitystä

Lähtökohtaisesti kansanmusiikilla on tarkoitettu tietyn etnisen tai sosiaalisen ryhmän hyvin esittäjäsidonnaista muistin- ja kuulonvaraisesti sukupolvelta toiselle siirtyvää musiikkia. Perinteiseen näkökulmaan on liittynyt vahvasti myös kansalliset identiteettikysymykset ja kansallinen perinne. Tälle vuosituhannelle tultaessa kansanmusiikki on kuitenkin jo irronnut alemman yhteiskuntaluokan, tai luokattoman ”kansan”, musisointiin viittaavasta merkityksestään tarve- ja käyttömusiikkina. Yhteiskunnallinen tai kansallinen merkitys ei ole enää niin leimallinen. Kansanmusiikista on yhä enemmän tullut ”vain musiikkia”.

Tänä päivänä kansanmusiikki kattaa käytännössä hyvin laajan kentän ammatillista, tutkimuksellista, kasvatuksellista sekä harrastus- ja julkaisutoimintaa. Unohtamatta varsin laajaa harrastajakenttää kansanmusiikki on mitä enemmän ammatillistuvaa estradimusiikkia, jonka piiriin kuuluu paitsi puhtaasti perinteiseen tyyliin tehtyä myös lukuisia eri musiikin lajeja ja eri musiikkikulttuurien piirteitä yhdistelevää musiikkia. Käytössä viliseekin uudissanoja nykykansanmusiikki, fuusiomusiikki, maailmanmusiikki, jotka ovat vaihtelevasti vakiintuneet kansanmusiikki-termin rinnalle. (Arpo, R. & Oesch, P. 2006, 15.) On keskusteltu myös, pitäisikö mieluummin puhua ”kansanomaisesta” musiikista, joka kattaisi myös kaikki perinne- ja populaarimusiikin muodot, ja jättää kansanmusiikki -termi suosiolla musiikkifolklorismin ja etnomusikologian piiriin (Kansanmusiikin Keskusliitto 1991, 9).

Yleisesti ajateltuna historiallisen kansanmusiikin kriteerit sisältävät muistinvaraisuuden, muuntelurikkauden, improvisaation sekä sosiaalisen sidonnaisuuden (Saha 1996, 24 – 26). Nykyisen kansanmusiikin kriteerejä onkin jo vaikeampi kovin yleisesti ja kattavasti määritellä.

Sisällöllisesti kansanmusiikkia määrittää kuitenkin yhä sen yhteys traditioon, kuulostipa se tänä päivänä millaiselta hyvänsä, tai vaikka se nykypäivänä on myös läpisävellettyä ja sovitettua musiikkia. Traditio puolestaan elää erityisesti esityskäytänteissä, soittotavassa ja tietenkin instrumenteissa sekä historiallisen kansanmusiikin juurilta nousevassa muusikkoihanteessa. Muistin- / kuulonvaraisuus, muuntelurikkaus, improvisaatio ovat edelleen kansanmusiikin tyylin tärkeimpiä kivijalkoja. Mikäli kiinteä yhteys perinteeseen halutaan säilyttää, on kansanmusiikin opetuksessa otettava huomioon sille ominaisin muistinvaraisen ja kuulonvaraisen oppimisen traditio myös nykyisessä koulutusjärjestelmässä.

Suomalaisen kansanmusiikin pitkäaikainen kehittäjä, tutkija, muusikko Heikki Laitinen pitää tärkeimpänä kansanmusiikkia määrittävänä seikkana juuri esityskäytänteistä, soittotavasta ja perinteeseen sidotusta musiikillisesta ajattelusta muodostuvaa tyyliä ja kiinteää yhteyttä perinteeseen. Kansanmusiikin määrittelyn ei hänen mukaansa tulisi vastata kysymyksiin mitä tai kuka, vaan ennen kaikkea miten. Niinpä juuri kuuntelu nousee Laitisen mielestä kansanmusiikin ”kohtalonkysymykseksi”. Pelkkä nuoteista oppiminen ei enää riitä, kun kysymykseen tulee monivivahteisen erilaisia pieniä yksityiskohtia sisältävän soittotyylin ja kokonaisen musiikillisen ajattelun omaksuminen. (Laitinen 2003, 11 – 14.)

Improvisaation suhteesta kuulonvaraisuuteen

Kansanmusiikin perinteiseen esitystapaan liittyy oleellisesti muunteleva ja improvisatorinen, toisin sanoen mielijohteinen tapa käsitellä kaikkea, mitä soitetaan. Mitään kappaletta ei soiteta täysin samalla tavalla toistamiseen, vaan soittaja ikään kuin luo kappaleen joka esitystilanteessa uudestaan muuntelemalla, varioimalla, improvisoimalla. Improvisaation ei tarvitse tarkoittaa kokonaisia uusia kappaleita, osia tai sävelkulkuja. Se on muuntelua ja variaatiota laajempi muusikon näkökulmaa edustava käsite, joka kuvaa tilanneherkkyyttä ja musisoinnin vapautta, ratkaisujen ja ilmaisun syntymistä soittohetkellä vuorovaikutuksessa itse tilanteeseen. (Laitinen 2003, 266 – 267.)

Improvisaation roolin määrittyminen osaksi suomalaista kansanmusiikki-käsitettä juontuu 1980-luvulle Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston perustamiseen, kun kansanmusiikin opetuskäytänteitä mietittiin ja soviteltiin konserttimusiikkikorkeakoulun yhteyteen. Samalla tultiin luoneeksi pohja koko kansanmusiikkipedagogian kehitykselle Suomessa. Kansanmusiikin osastoa luomassa ollut Heikki Laitinen toteaa, ettei opetuksen lähtökohdaksi voinut ottaa klassisen musiikin opetustraditiota, jos ja kun kansanmusiikin opetus haluttiin ankkuroida omiin lähtökohtiinsa, omasta historiastaan kumpuavaan muusikkoihanteeseensa, joka monessa suhteessa oli jopa vastakkainen vallitsevan taidemusiikin traditioon nähden. Kansanmusiikin sekä musiikillista että pedagogista identiteettiä rakennettaessa keskeisenä kysymyksenä oli alusta asti kuulonvarainen, jopa muistinvarainen oppiminen. Tässä yhteydessä myös improvisaatiosta tuli tärkeä käsite ja menetelmä ja sitä alettiin käyttää monin tavoin innovaatio- ja inspiraation lähteenä opetuksessa. (Laitinen 2003, 265 – 266.) Ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Improvisaation pedagogisesta ulottuvuudesta Heikki Laitinen mainitsee, että sillä tuntuu olevan erityinen merkitys muusikoksi kasvamisessa. ”Se (improvisaatio) auttaa usein ratkaisevasti muusikkouden, muusikon itsetunnon sekä ennen kaikkea jokaisen sisällä uinuvan musiikin löytämisessä ja esillepääsyssä.” (Laitinen 2003, 266.)

Kuulonvarainen oppiminen ja improvisaatio Joensuun Konservatoriossa

Joensuun Konservatorion muusikon koulutuksessa voi suuntautua kansanmusiikin ammattiopintoihin. Opintolinjan opetussuunitelmassa on yhden opintopisteen laajuinen ”kuulonvarainen oppiminen ja improvisaatio” –kurssi. Kurssi on tarkoitettu suoritettavaksi ensimmäisenä opiskeluvuonna, jotta ”yksi kansanmusiikin estetiikan suurimmista kulmakivistä, korvalta soittaminen, tulisi heti alkuun tutuksi työtavaksi muiden rinnalla.” (Uutinen 2011.)

Kansanmusiikin linjanjohtaja Kirsi Uutisen mukaan kuulonvarainen oppiminen tarkoittaa ”sitä, että opittava asia sisäistetään kuulemalla, katsomalla, matkimalla”. Kyseessä olevan kurssin tarkoituksena on johdatella ammattiopiskelijat kansanmusiikin tyyliin ja työskentelyperiaatteisiin sekä toimia eräänlaisena tukiaineena, instrumentti-, yhtye- sekä teoriaopintoja yhdistävänä viikottaisena ryhmätuntina. ”Vaikka yhtye- ja instrumenttiopinnoissa käsitellään ja käytetään improvisointia, siihen on helpompi päästä käsiksi tämmöisellä ”kielikylpy”-tyylillä”, Uutinen perustelee.

Kurssilla opitaan muusikon perustaitoja kuten yhtyetyöskentelytaitoja, musiikillista reagointikykyä, kuuntelua, vuoropuhelua ja rohkeutta. Tutuksi tulevat kansanmusiikin peruselementit kuten riffi-ajattelu, erilaiset rytmityypit ja asteikot sekä opitaan muuntelua ja esimerkiksi sointukiertoon tai borduunan päälle improvisointia. Lisäsi tutustutaan erilaisiin lähestymistapoihin kansanmusiikin eri suuntauksiin. Opiskelijat tulevat opiskelemaan kansanmusiikkia usein hyvin monenlaisilla musiikkitaustoilla, kaikilla ei välttämättä ole ollenkaan aiempaa kokemusta juuri kansanmusiikista. Ja vaikka kokemusta olisi, kuulonvaraisen musisoinnin kurssilla huolehditaan siitä, että työskentelyn peruslähtökohdat tulevat tutuiksi ja pysyvät yllä. Samalla jäsennetään ammatillista identiteettiä, kansanmuusikon kuvaa.

Mitä ja miksi kuulonvaraisen oppimisen ja improvisaation tunneilla tehdään?

Mitä tunneilla sitten käytännössä tehdään? Kurssin opettaja, Laura Vartio lähestyy asiaa yhteismusisoinnin kautta. Lyhyesti sanottuna tunneilla soitetaan vapaavalintaisesti eri instrumenteilla, opetellaan korvakuulolta kappaleiden melodioita tai esimerkiksi hahmotetaan korvakuulolta sointuasteita ja improvisoidaan yhdessä. Vartio varioi pääsääntöisesti kahdenlaista toimintatapaa. Ensimmäinen on ”pelkkä improvisaatio”, jossa lähdetään nollasta liikkeelle. Se tarkoittaa sitä, että soitettavan improvisaation kaikki elementit ja lopputulos ovat opiskelijoiden itse valitsemia ja luomia. ”Mie annan opiskelijoiden valita moodin, tahtiosotuksen, perussävelen. Sit ruvetaan tekemään, ja sit se onnistuu välillä tosi hyvin ja välillä ei yhtään”, Vartio kuvailee. Hän soittaa ”improissa” mukana ja antaa omien sanojensa mukaan ”jonkin verran” palautetta huomioimalla esimerkiksi tehtyjä tai tekemättömiä valintoja. Esimerkiksi: ”huomasitko ku ideat loppu ni siellä ois voinu kaverilta napata ton jutun ja lähtee kehittää sitä”. (Vartio 2011.) Se, miten improvisaatiot ”onnistuvat” ei tunnu olevan pääasia. Tärkeintä on, että korvakuulolta soittaminen, jota improvisaatio käytännössä on, pysyy aktiivisesti yllä ja että ”virheiden” tekemistä ei koettaisi pelottavana.

Toinen toimintatapa on improvisoida johonkin annettuun elementtiin, kappaleeseen, muotoon tai esimerkiksi sointukiertoon. Usein se on korvakuulolta opeteltu kappale, johon soitetaan improvisaatiopätkiä vuorotellen soolona. Improvisaatio-osuuksia ohjeistetaan vaihtelevasti, joskus ei ollenkaan. Tehtävänä voi esimerkiksi olla melodian muuntelu. Joskus on myös opeteltu kappale annetusta nuotista ja sitten improvisoitu siihen sooloja niin, että nuotti on näkyvillä. Vastaavasti on myös soitettu arkaaista improvisaatiota esimerkiksi viisi-kielisillä kanteleilla.

Kuulonvaraisen oppimisen ja improvisaation kurssin olennaisimpana antina opettaja pitää kuuntelutaitoja yhteismusisointitilanteissa ja uskaltamista soittaa ”omasta päästä” luontevasti. Improvisaation kautta oman tuottamisen kynnys madaltuu. Korvakuulolta opitaan erilaista reittiä kuin nuotteja lukemalla, ja yhdessä soittamalla opetellessa joutuu kuuntelemaan sekä omaa että toisen soittoa erityisen herkästi. Välillä opiskelijat opettavat toisilleen kappaleita korvakuulolta, mikä sekin auttaa paitsi hahmottamaan oppimista myös sisäistämään kappaleita eri tavoilla.

Korvalta soittamisen taito on Vartion mielestä yhtä merkittävää kuin nuotinlukutaito. Käytännössä se tarkoittaa, ”että voi osallistua johonkin soitto- ja musisointitilanteeseen ilman, että on välttämättä koskaan sitä nimenomasta kappaletta soittanu, — että voi täyspainosesti musisoida, veikei oo sitä lappua. Vaikkei ois ikinä kuullukkaa sitä kappaletta, että jos siitä tietää jotenki perusperiaatteet, tää menee kolmee ja tää on duurissa, niinku mie tätä vähä aikaa kuuntelen ni mie voin tähän vähä jotaki soittaa.” (Vartio 2011.)

”Omasta päästä” soittaminen on kansanomainen nimitys improvisoinnille ja muuntelulle. Kansanmuusikolle se tarkoittaa myös perusasennetta soittamiseen ja muusikkouteen. ”Siihen pyrin myös että pystyis soittamaan tosta vaan jonkun kappaleen, joka ei oo mikkään olemassaoleva pelimannisävelmä, mutta vois olla”, Vartio lisää.

Opiskelijoiden ajatuksia kuulonvaraisesta oppimisesta ja improvisaatiosta

Kysyin Joensuun Konservatorion kansanmusiikin opiskelijoilta, mitä he ajattelevat kuulonvaraisen oppimisen tarkoittavan ja mikä heidän mielestään on tärkeää kyseessä olevassa kurssissa. Ensisijaisesti he liittivät kuulonvaraisuuden ja improvisaation vanhaan musiikkiperinteeseen ja arkaaisuuteen. ”Haetaan sitä lähestymistapaa siihen vanhaan tapaan, ja perinteen jatkamista, ja miten sitä on silloin aikoinaan tehty”. Korvakuulolta oppiminen tarkoittaa heidän mielestään kappaleiden opettelemista yhdessä soittamalla, kuuntelemalla ja jäljittelemällä. Korvakuulolta opettelua harjoitetaan opinnoissa paitsi näillä ”improtunneilla”, myös omilla instrumentti- sekä muilla ryhmätunneilla.

Korvalta soittamista opiskelijat pitävät tärkeänä ja erityisesti korvaa ja kuunteluherkkyyttä kehittävänä. Korvakuulolta opettelun prosessista eräs opiskelija miettii: ”Se on oikeestaan ihan hienoo, että ei oteta nuotteja sotkemaan mitään, vaan ihan vaan soitetaan biisiä toiselle ihmiselle ja se toinen ihminen oppii sen siitä. Ja siihen, ku nuotteja tuijjottaa ni se aina ottaa siitä soittamisesta tietyn jutun pois. Tai siihen fraseeraukseen ja soittamiseen ei voi oikeen keskittyä niin hyvin, kun tuijottaa nuotteja. Että sen ku oppii korvakulolta sen biisin ja sitä soittaa siinä ja keskittyy vaan soittamiseen, ni siitä saa tietyllä tavalla paljon enemmän irti.”

Improvisaation opiskelijat kokevat paitsi hauskana, myös omaa muusikkoutta kehittävänä harjoitteluna. Tunneilta saa paitsi improvisaation apuvälineitä myös rohkeutta soittaa luontevasti jameissa ja muissa improvisaatiotilanteissa. Esille nousi myös monipuolisen muusikon ihanne: ”No sellaista yleistä varmuutta ja helppoutta. Että jos sellainen improtilanne tulee eteen, niin se lähtee, eikä tarvi ihmetellä hirveesti. Sekin, että osaa improta tyylinmukaisesti esimerkiksi jenkkaa niin, että se oikeesti kuulostaa jenkalta. Se on mun mielestä hyvä ominaisuus, että osais tyylinmukaisesti soittaa tietyntyylisiä juttuja, jos tarvii. Jos sanotaan että pitää tietyn tyylin sisällä improta, niin se on tottakai vaikeampaa. Se ois hauska hallita sekin.”

Pohdinta

Olen tässä käytännön esimerkin avulla esittänyt kansanmusiikkipedagogiikan lähtökohtia ja toimintaperiaatteita. Joensuun Konservatorion tapausesimerkissä korostuu tekemällä oppimisen asenne. Tunneilla toteutuvat yhteistoiminnallinen ja kokemuksellinen oppiminen, joissa korostuvat kohtaaminen ja vuorovaikutus. Kuten opiskelija asian ilmaisee: ”Tää on ollu aika tämmöstä soittopohjaista ja sellasta aika luovaa harjoittelua.” Opettaja ei käytä paljon aikaa pohdiskeluun ja keskusteluun, palaute on enemmänkin lyhyesti kommentoivaa. Musisointia opitaan ja harjoitellaan yhdessä soittamalla. Kokemuksen kautta opiskelijat alkavat hahmottaa omaa soittamistaan ja erottaa valintojen mahdollisuuksia sekä vastuun merkitystä. Vuorovaikutukselliseksi oppimistilanteen tekee kaikkien yhtäläinen osallistuminen kokonaisuuden luomiseen ja hallintaan. Jokaisella on vapaus valita ja vastuu kannatella yhteistä soittoa. Se, että opettaja on mukana improvisaatioissa, luo tasavertaista muusikkosuhdetta opettajan ja opiskelijoiden välille. Salliva ja vapaa asenne näkyy muun muassa siten, ettei virheitä tai huonoja ratkaisuja lasketa, vaan niillä on oma merkityksensä, ja että kaikkia ääniä yhteissoitossa pidetään arvokkaana ja tärkeänä. Jokainen soittaa kykyjensä ja ajatuksensa mukaan. Muusikin luomisen prosessi vuorovaikutuksessa korostuu. Kaikki nämä ovat yleisemminkin kansanmusiikkipedagogiikan perusarvoja, jotka pohjautuvat perinteiseen kansanmusiikin muusikkokuvaan. Sen ihanteena on Heikki Laitisen sanoin ”luova, omasta musiikistaan vastaava persoonallinen muusikko, joka etsii sanottavansa perinteen ja nykyhetken ikuisesta jännitteestä.” (Laitinen 2003, 345).

Vuonna 1997 Heikki Laitinen pohti kansanmusiikin tulevaisuutta seuraavalla vuosituhannella. Kansanmusiikkipedagogian haasteiksi tälle päivälle Laitinen lähettää kiperiä kysymyksiä siitä, miten hyvin se onnistuu löytämään ja säilyttämään omaa erityislaatuaan loksahtamatta sittenkin vanhoihin vakiintuneisiin musiikinopetuksen kaavoihin tai sortumatta liian tiukkaan koulukunta-ajatteluun siitä, miten kansanmusiikkia tulisi opettaa. Erityisen haavoittuvaksi hän näkee tässä ”opettajan ja oppilaan ulkopuolisista velvoitteista vapaan kohtaamisen, mestarin ja kisällin hienoviritteisen suhteen” säilymisen. Vielä hän heittää ilmoille sen kysymyksen, onnistuuko kansanmusiikkipedagogiikka oppilaiden musiikkisuhteen syventämisessä ja elinikäiseen harrastamiseen evästämisessä. (Laitinen 2003, 341–349.)

Tänä päivänä suomalaisessa musiikkikasvatuksessa mennään yleisen pedagogisen ajattelun mukana yhä oppilaskeskeisempien tavoitteiden, arvioinnin ja menetelmien suuntaan. Musiikkiopisto-opetuksen päätavoitteeksi määritellään nykyisin hyvän musiikkisuhteen syntyminen ja edellytykset elinikäiseen harrastamiseen. Vasta sitten mainitaan valmiudet ammatillisiin opintoihin. Yleisen suuntauksen mukaan Suomen Musiikkioppilaitosten Liitto uudisti instrumenttiopetuksen tasosuoritusohjeita vuonna 2005. Uusissa ohjeissa ”tärkeimpänä pidetään soittoinnostuksen herättämistä ja hyvän musiikkisuhteen ylläpitämistä”. (Lavaste 2009, 89.) Musiikkioppilaitoskentältä kantautuvan viestin mukaan suorituskeskeisyydestä ollaan menossa luovaa tuottamista kohti ja opetuksen ihanteissa korostuvat yhä enemmän vuorovaikutuksellisuus ja yhteisöllisyys. Ryhmäopetuksen merkitys on vahvistamassa paikkaansa instrumenttipedagogiikan rinnalla osittain pienentyvien resurssien, mutta myös enenevän kasvatuksellisen asenteen mukana. Myös opettajien paitsi musiikillinen myös pedagoginen moniosaamisen ja laaja-alaisuuden tarve enenee. (Pohjanoro 2010, 61 – 65.)

Laitisen esittämät haasteet osuivat naulan kantaan ja ne suuntautuvat meille tämän päivän kansanmusiikkipedagogian opiskelijoille. Tekee mieli jatkaa kysymysten luetteloa. Miten itse määrittelemme kansanmusiikki-identiteettimme, mistä aineksista se koostuu ja mikä meistä tekee kansanmusiikkipedagogeja? Kuinka olennaista sen määritteleminen on ja miten merkitykselliseksi itse koemme kansanmusiikin tradition ja säilyttävän luonteen? Vaikuttaako kansanmuusikkoutemme ja onko sen tarpeen vaikuttaa omassa pedagogisessa toiminnassamme musiikkikasvatuksen kentällä tänään ja huomenna? Itse ajattelen, että toistuva kysymysten asettelu itselle ja kentälle sekä oman toiminnan ja keskustelun kautta vastaaminen on hedelmällisempää kuin vedenpitävät vastaukset ja määrittelyt. On kuitenkin tärkeää ymmärtää oman toimintansa lähtökohtia ja laajempaa viitekehystä, mikä antaa näköaloja myös kehittymiseen. Se, että erikoistuu kansanmusiikin toimintaperiaatteisiin, antaa hyvät valmiudet toimia hyvin monenlaisissa työtehtävissä. Nykyisin korostetaan laaja-alaisuutta, mutta yhtä lailla erikoistumista. Kansanmuusikon vahvuus on yleensä siinä, että hän on jo lähtökohtaisesti muusikkona hyvin laaja-alainen, hallitsee monia instrumentteja ja pystyy mukautumaan monipuolisesti erilaisiin rooleihin niin opettajana kuin musiikin tekijänä. Pedagogisesti kansanmusiikin vahvuus on oppilaslähtöinen ja vuorovaikutteinen tapa työskennellä sekä ryhmäopetuksen aktiivinen kytkeminen yksilöopetuksen rinnalle.

Kansanmusiikissa ryhmäopetus on hyvin yleistä, instrumenttiopetustakin annetaan ryhmäopetuksena. Ryhmäopetuksessa korostuvat yhteismusisointi (yhteistoiminnallisuus) ja vuorovaikutus. Toki voidaan kyseenalaistaa yksilöllisen kehittymisen mahdollisuuksia instrumentin hallinnassa ja teknisessä osaamisessa, jos opettajan huomio jakaantuu useammalle oppilaalle yhtä aikaa, oppilaat ovat eritasoisia ja ryhmässä vallitsee kielteinen kilpailuasetelma. Mutta ryhmäopetuksessa painottuvat hieman erilaiset vahvuudet kuin puhtaasti solististen valmiuksien hiominen. Esittämässäni esimerkissä Joensuun Konservatoriosta tulevat hyvin esille ryhmäopetuksen toiminnalliset arvot. Yhteissoitossa opitaan kuuntelemaan herkemmin, kommunikoimaan, ottamaan vastuuta omasta soitosta, luottamaan omiin taitoihin ja uskaltamaan paitsi soittamaan toisten kuullen myös tarjoamaan omia ideoita ja ajatuksia, osallistumaan. Tämän kaltainen ryhmäopetus voisi hyvin vastata musiikkisuhteen syntymisen ja syvenemisen ja elinikäiseen harrastamiseen ohjaamisen haasteisiin.

Lähteet

Arpo, R. & Oesch, P. 2006. Kansanmusiikin ammattilaiset: taloudellinen tilanne ja toimintaympäristö Tutkimusyksikön julkaisuja N:o 30. Helsinki: Taiteen keskustoimikunta.

Kansanmusiikin Keskusliitto 1991. Kansanmusiikki 2000: Suomalaisen kansanmusiikkitoiminnan tavoiteohjelma. Helsinki: Kansanmusiikin Keskusliitto.

Laitinen, H. 2003 Iski sieluihin salama: kirjoituksia musiikista. Tolvanen, H. &Joutsenlahti, R-L. (toim.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lavaste, A-E. 2009. Tuomarista tutkijaksi. Teoksessa. Hannula, K. & Rautio, T. (toim.) MusTaa valkoisella. Jyväskylän ammattikorkeakoulun julkaisuja 103. Jyväskylä: Jyväskylän ammattikorkeakoulu.

Pohjanoro, U. 2010. Soiton opiskelua joustavasti ja yhteisöllisesti. Musiikkioppilaitosten kehitysnäkymiä rehtoreiden arvioimana. Musiikkialan toimintaympäristöt ja osaamistarve – Toive, osaraportti 6. Sibelius-Akatemian selvityksiä ja raportteja 5/2010. Helsinki: Sibelius-Akatemia.

Saha, H. 1996. Kansanmusiikin tyyli ja muuntelu. Kaustinen: Kansanmusiikki-instituutti.

 

Haastattelut:

Kansanmusiikin opiskelijat Joensuun konservatorio musiikin perustutkinto. Haastattelu. 17.3.2011 Joensuu

Uutinen, K. 2011. Rytmimusiikin lehtori, kansanmusiikin perustutkinto, linjanjohtaja, Joensuun Konservatorio. Sähköpostihaastattelu. 14.2.2011.

Vartio, L. Tuntiopettaja, kansanmusiikin perustutkinto, Joensuun Konservatorio. Haastattelu, 8.2.2011 Joensuu.

 

 

 

 

 

1 kommentti

  1. Hyviä ajatuksia kansanmusiikin opettamisesta ja kansanmusiikista yleensä, tämä artikkeli sai minut pohtimaan omaa suhtautumistani musiikkiin ja sen opettamiseen aivan uudessa valossa. Hienosti avattu improvisaation käsitettä ja merkitystä sekä kuulon varassa oppimista.

Vastaa käyttäjälle Taavi Kervinen Peruuta vastaus