Kenen musiikkiharrastus? Musikaalisuuden diskurssit mediassa

Käsitykset musikaalisuudesta vaikuttavat siihen, kuka aloittaa musiikkiharrastuksen tai kenelle musiikkiharrastusta suositellaan. Tämä artikkeli tarkastelee musikaalisuuden puhetapoja eli diskursseja mediassa. Musikaalisuudesta puhutaan monella eri tavalla ja näin tuotetaan erilaisia käsityksiä siitä, kenelle musiikkiharrastus kuuluu.

Musikaalisuuden käsitykset musiikkiharrastuksen taustalla

Tämä artikkeli tarkastelee musikaalisuuden diskursseja mediassa eli sitä, millaisia musikaalisuuden puhetapoja toistetaan ja tuotetaan: miten mediassa puhutaan musikaalisuudesta? Artikkelissa keskitytään erityisesti siihen, ketä kannustetaan harrastamaan musiikkia ja mistä syistä.

Musiikkiharrastuksen aloittaminen ja jatkaminen liittyy käsityksiin omasta pystyvyydestä ja oppimiskyvystä. Musiikin kohdalla puhutaan usein musikaalisuudesta, jolla yleensä tarkoitetaan synnynnäistä tai opittua ominaisuutta, jonka avulla musiikissa taitavat ihmiset ovat kehittäneet taitonsa. Näin puhe siitä, mitä musikaalisuus on, liittyy keskusteluun siitä, kuka saa tai kenen kannattaa harrastaa musiikkia. Median tuottamat musikaalisuuden diskurssit ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde, koska niiden välityksellä erilaiset käsitykset musikaalisuudesta tulevat myös muiden kuin musiikin harrastajien tai ammattilaisten arkeen.

Musikaalisuus tutkimuksessa ja kirjallisuudessa

Musikaalisuuteen liittyvä tutkimus on pohtinut muun muassa sitä, onko musikaalisuus periytyvää vai opittua, sekä sitä, kuinka musikaalisuutta kannattaisi mitata. Ahonen (2004, 36) kirjoittaa, että musikaalisuutta ei voi mitata kuten pituutta tai painoa, vaan jotta musikaalisuutta voidaan mitata, ensin on määriteltävä, mitä se on. Kaikki tavat mitata musikaalisuutta ovat siis samalla myös näkemyksiä, käsityksiä tai kannanottoja siitä, mitä ”musikaalisuudeksi” kutsuttavan ominaisuuden tulisi sisältää – samoin kuin älykkyyttä mitattaessa joudutaan pohtimaan, mitä älykkyys on ja mitä kaikkea siis pitäisi mitata.

Ahosen (2004, 37) mukaan varhaisin standardoitu musikaalisuustesti oli Carl Seashoren Seashore Measures of Musical Talents, joka julkaistiin vuonna 1919. Seashore piti musikaalisuutta korvan kykynä erotella tarkasti erilaisia ääniä, ja hänen musikaalisuustestissään mitattiinkin sitä, kuinka pieniä eroja tai muutoksia testattavat henkilöt kykenivät erottamaan oskillaattorilla tuotetuista äänistä (Ahonen 2004, 37-38) Myöhemmin musikaalisuuden mittaamisen osaksi tuli käsitys siitä, että havaitsemamme äänet eivät riipu yksinomaan korvan erottelukyvystä, vaan myös havaitsijan mieli muokkaa havaintoja. Emme siis kuule musiikkia ”sellaisenaan” vaan mielemme muokkaa kuulemistamme asioista meille ymmärrettäviä ja tunnistettavia. Seashoren musikaalisuustestiä kritisoi muun muassa James Mursell, jonka mielestä musikaaliset kyvyt ovat kokonaisuus, vaikkakin joitain osa-alueita pystyy tarkastelemaan erillisinä. Mursell myös kiinnitti huomiota nimenomaan musiikin hahmottamiseen eikä korvan erottelutarkkuuteen – musikaalisuus oli siis pikemminkin mielen kuin korvan ominaisuus. (Ahonen 2004, 39.)

Toinen keskeinen aihe musikaalisuustutkimuksessa on ollut kysymys siitä, missä määrin musikaalisuus on periytyvää ja missä määrin esimerkiksi ympäristötekijöiden tuottamaa. 2000-luvulla synnynnäistä lahjakkuutta korostavasta ajattelusta on siirrytty pohtimaan taitavaa suoritusta. Samalla näkökulma on siirtynyt aiempaa enemmän oppimiseen: ollaan kiinnostuneita ensisijaisesti siitä, millainen harjoittelu johtaa taitavaan suoritukseen. (Ahonen 2004, 47.) Toisaalta myös musikaalisuuden periytyvyyttä koskevaa tutkimusta tehdään: esimerkiksi Oikkonen (2016) tutkii Helsingin yliopistolle tehdyssä perinnöllisyystieteen väitöskirjassaan sitä, missä määrin ja missä geeneissä musikaalisuus periytyy. Väitöskirjansa tiivistelmässä Oikkonen toteaa, että aiheena on ”selvittää musikaalisuuden geneettistä taustaa, sitä yksilöiden välistä eroa, joka antaa meille erilaiset lähtökohdat musiikin harjoittamiseen” (Oikkonen 2016, 10).

Musikaalisuuden puhetavat tutkimuksen kohteena

Aineistonani tässä artikkelissa on Ylen verkkosivujen artikkeleita, joissa käsitellään musikaalisuutta tai mainitaan musikaalisuus. Aineisto on koottu etsimällä verkkosivujen hakutoiminnolla artikkeleita, joissa esiintyy hakusana musikaalisuus. Aineistossa on mukana 22 artikkelia, jotka on julkaistu vuosina 2017 ja 2016. Aineisto on listattuna tämän artikkelin lopussa.

Tarkastelen musikaalisuuden diskursseja eli puhetapoja käyttämällä diskurssianalyysia, joka on sellaista kielen ja tekstien tutkimusta, jossa ”analysoidaan yksityiskohtaisesti sitä, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä” (Jokinen, Juhila ja Suoninen 1993, 9-10). Mielenkiinnon kohteena ei siis ole maailma ”sinänsä” tai tässä artikkelissa esimerkiksi se, mitä musikaalisuus ”oikeasti” on, vaan se, millaisia käsityksiä siitä tuotetaan. Kielen ajatellaan muotoutuvan vuorovaikutuksen kautta ja rakentavan sosiaalista todellisuutta – siis esimerkiksi käsityksiä musikaalisuudesta (Jokinen, Juhila ja Suoninen 1999, 17). Diskurssit puolestaan ovat puhetapoja, jotka sekä mahdollistavat käsityksemme jostakin että tuottavat tuota käsitystä uudelleen (Warf 2006, 445). Diskurssit ovat siis sellaisia tapoja puhua asioista, joita pidämme ymmärrettävinä – ja jotka siis linkittyvät jotenkin sosiaaliseen todellisuuteemme.

Olen toteuttanut diskurssianalyysin siten, että pyrin tunnistamaan aineistosta erilaisia tapoja puhua musikaalisuudesta. Erityisesti huomioin ne kohdat, joissa musikaalisuus on mainittu sanana, mutta perehdyn artikkeleihin myös kokonaisuutena sikäli kun niiden teksti muokkaa niiden tuottamia ja toistamia käsityksiä musikaalisuudesta. Kiinnitän huomiota esimerkiksi siihen, puhutaanko artikkeleissa musikaalisuudesta harjoituksen myötä kehittyvänä vai synnynnäisenä ja muuttumattomana ominaisuutena. Näitä molempia esiintyy aineistossa osittain rinnakkain ja toisiinsa kietoutuneina, mutta painotuseroja on.

Seuraavassa kahdessa kappaleessa kerron kahdesta keskeisestä diskurssista, jotka toistuvat aineistossa ja liittyvät keskeisesti näkökulmaani eli siihen, kuinka musikaalisuuden diskurssit liittyvät käsityksiin siitä, kenelle musiikkiharrastuksen ajatellaan soveltuvan. Olen nimennyt nämä kaksi diskurssia musiikkiharrastus soveltuu kaikille -diskurssiksi ja musiikkiharrastus soveltuu lahjakkaille -diskurssiksi. Nämä liittyvät erilaisiin musikaalisuuden diskursseihin siten, että ajattelen musikaalisuutta periytyvänä ja/tai muuttumattomana yksilön ominaisuutena korostavien diskurssien tuottavan diskurssia siitä, että musiikkiharrastus soveltuu musiikillisesti lahjakkaille eli musikaalisille. Aineistossa on myös puhetta musikaalisuudesta harjoittelun kautta kehittyvänä ominaisuutena, minkä ajattelen tuottavan diskurssia siitä, että musiikkiharrastus soveltuu kaikille.

Musiikkiharrastus soveltuu kaikille

Musiikkiharrastus soveltuu kaikille -diskurssi korostaa ajatusta, että ihmisen musikaalisuudella ei ole merkitystä sen kannalta, kannattaako hänen harrastaa musiikkia ja kannattaako hänen musiikkiharrastustaan tukea. Esimerkiksi artikkelissa Musiikinopettaja kirjoittaa kannustavaa palautetta eikä pidä kokeita – ”Haluan nähdä pienenkin hyvän” haastateltu musiikinopettaja Heli Samela toteaa sitaatissa: ”Musiikki kuuluu kaikille ja jokaisen taitoja voi harjoittaa” (Ahjopalo 2017).

Musiikkiharrastus soveltuu kaikille -diskurssia tuotetaan erityisesti kahdessa artikkelissa, joista toinen käsittelee Suzuki-menetelmää soitonopetuksessa ja toisessa haastatellaan Suzuki-menetelmän soitonopettajaa musiikkiopistojen pääsykokeita ja musiikin harrastamisen rahoitusta koskevassa jutussa. Viulistitähtien sijaan onnellisia ihmisiä – itämainen soittomenetelmä kaivaa piilevän muusikon esiin -artikkelissa korostuu Suzuki-menetelmän ajatus siitä, että musiikki on osa lapsen elämää ja ihmisen kasvua, ikään kuin kaikkien oikeus. Vaikka artikkelissa tuodaan esiin se, että jotkut oppivat soittamista nopeammin kuin toiset, tätä ei selitetä musikaalisuus-sanalla vaan painotetaan sitä, että kaikkien opettaminen ja kaikkien musiikkiharrastus on arvokasta. Samoin korostuu ajatus siitä, että kaikki voivat oppia soittamaan ja että musikaalisuuden testauksen ei pidä olla harrastuksen aloittamisen kynnyksenä. (Nykyri 2017)

Nyt päätetään, kuka saa harrastaa musiikkia -artikkeli puolestaan käsittelee erityisesti musiikkiharrastuksen julkista rahoitusta ja sitä, kenelle tämä musiikin opetus tulisi suunnata. Toinen siinä haastatelluista soitonopettajista edustaa Suzuki-menetelmää ja tuo sitaateissaan vahvasti esiin musikaalisuuden mittaamisen vaikeuden sekä ajatuksen siitä, että musiikkiharrastuksen perusteena tulisi olla halu harrastaa musiikkia, ei testattu tai oletettu musikaalisuus. (Puukka 2016)

Musiikkiharrastus soveltuu lahjakkaille

Musiikkiharrastus soveltuu lahjakkaille -diskurssia tuottavat puhetavat, jotka korostavat sitä, että musiikkiharrastus ja laadukkain ja monipuolisin musiikinopetus tulisi suunnata ensisijaisesti lahjakkaimmille lapsille. Tämä diskurssi ei mielestäni ole aineistossa yhtä vahvasti läsnä kuin musiikkiharrastus soveltuu kaikille -diskurssi, varsinkin mikäli ajatellaan, että harjoittelun ja motivaation merkitystä perityn tai varhaislapsuudessa kehittyneen musikaalisuuden sijaan tai ohella korostavat diskurssit tukevat myös diskurssia siitä, että kaikki voivat harrastaa musiikkia. Vastakkaista diskurssia kuitenkin tuotetaan esimerkiksi jo yllä mainitussa Nyt päätetään, kuka saa harrastaa musiikkia -artikkelissa, jossa haastateltu musiikkioppilaitoksen rehtori huomioi musikaalisuustestien riittämättömyyden sanomalla, että ne eivät ole kattavia, mutta pitää karsimista välttämättömänä, koska kaikki halukkaat eivät mahdu valtion tukeman musiikinopetuksen piiriin, ja lisäksi ehdottaa tiukempaa vaatimustasoa niiden suhteen, jotka saavat laajan oppimäärän musiikinopetusta musiikkiopistoissa ja konservatorioissa (Puukka 2016).

Koulun musiikkiluokkien pääsykokeita ja musikaalisuuden testausta käsittelevässä artikkelissa Pulpetissa istuu harvoin muusikko – lapsen lahjat kypsyvät iän myötä puolestaan puhutaan musikaalisuudesta ominaisuutena, joka voi tulla esiin (”kypsyä”) myöhemminkin kuin esimerkiksi alakouluiässä. Tässä artikkelissa musikaalisuustestejä pidetään kohtuullisen luotettavina, jolloin ikään kuin tuetaan näkemystä, että jonkinlainen musikaalisuus-niminen ominaisuus on musiikin harrastamisen ja tavoitteellisen opiskelun perusta. (Nykyri 2017)

Artikkelissa Pulpetissa istuu harvoin muusikko – lapsen lahjat kypsyvät iän myötä mainitaan, että ”musikaalisuuden toisessa ääripäässä on neurologinen häiriö amusia, kyvyttömyys erottaa sävelkorkeuksia”, ja artikkelissa haastateltu musiikinopettaja mainitsee samassa yhteydessä myös ”rytmikuurouden” (Nykyri 2017). Amusia mainitaan kahdessa aineiston artikkelissa, ja sen esiin nostamisen voikin ajatella tuottavan musikaalisuutta korostavaa diskurssia, koska se esitetään molemmissa artikkeleissa jonkinlaisena musikaalisuuden vastakohtana tai täydellisenä musikaalisuuden puutteena. Kyseisissä artikkeleissa ei myöskään millään lailla tuoteta käsitystä siitä, että myös nämä ihmiset voisivat harrastaa musiikkia tai nauttia musiikista, jolloin amusian mainitseminen toimii lähinnä ulossulkevana.

Musikaalisuuden diskurssit musiikkipedagogin työssä

Tätä artikkelia varten tutkimassani Ylen verkkoartikkeleista koostuvassa aineistossa musikaalisuus näyttäytyy välillä ihmisten tai musiikillisten ilmiöiden ominaisuutena, jota ei sen kummemmin selitellä, välillä periytyvänä ja välillä ympäristötekijöiden kuten varhaislapsuuden musiikkikokemusten muokkaamana, ja välillä vaikeasti tai ei lainkaan mitattavana ilmiönä ja välillä taas lähes portinvartijana mielekkäälle musiikkiharrastukselle. Tässä tutkitut artikkelit eivät toki muodosta kokonaiskuvaa esimerkiksi suomalaisesta mediasta eivätkä edes Ylen uutisoinnista, mutta koska Yle on verorahoin tuotettu ja luultavasti melko laajasti luotettavaksi ja ”neutraaliksi” koettu media, Ylen artikkeleiden voi ajatella edustavan esimerkkiä siitä, minkälaisia musikaalisuuden diskursseja suomalaisessa mediassa tällä hetkellä tuotetaan. On mielenkiintoista, että artikkeleista löytyy monenlaisia diskursseja ja että ne kulkevat päällekkäin ja limittäin, ja että samalla musikaalisuudesta puhutaan useimmiten kuin sen olemassaolo olisi itsestään selvää, eikä sen sisältöä myöskään yleensä kyseenalaisteta. Useat erilaiset diskurssit antavat kuitenkin aihetta pohtia, onko musikaalisuus sanana edes alan asiantuntijoina haastatelluille henkilöille tai toimittajille kovin yksiselitteinen.

Tässä artikkelissa olen erityisesti kiinnostunut kysymyksestä, kuka saa harrastaa musiikkia. Kenelle musiikkiharrastuksen ajatellaan sopivan? Ketä media-aineiston musikaalisuusdiskurssit kannustavat musiikin harrastamisen pariin? Tuotetaanko musikaalisuuden diskursseilla käsityksiä siitä, että musiikin harrastamiseen vaaditaan musikaalisuutta vai käsityksiä musikaalisuudesta musiikin harrastamisen myötä kehittyvänä ominaisuutena?

Ylen verkkoartikkeleissa näkyy se, että musiikkipedagogiikan ammattilaiset ajattelevat musikaalisuudesta ja musiikkiharrastuksen suuntaamisesta eri tavoin. Nämä kysymykset nousevat esiin myös musiikkipedagogin työssä. Tämän artikkelin keskeisin viesti onkin se, että musiikkipedagogin pitäisi tunnistaa musikaalisuus-sanan haasteet ja sitä koskevien, osittain vastakkaisten diskurssien moninaisuus. Musiikkipedagogi saattaa joutua esimerkiksi kertomaan näkemyksensä siitä, kenelle musiikkiharrastus soveltuu. Myös esimerkiksi musiikkiopistojen pääsykokeita kehittäessä musikaalisuuden diskursseilla on suuri merkitys, oli se sitten kehittäjillä tiedossa tai ei. Musiikkipedagogien tulisi pystyä oman alansa asiantuntijoina osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, mikä on kulttuuriharrastusten merkitys, miksi niihin pitää suunnata julkisia varoja, ja kuinka paljon ja kenelle.

Kirjoittaja: Katariina Kotila 2018, Karelia-ammattikorkeakoulu

Lähteet:

Ahonen, K. 2004. Johdatus musiikin oppimiseen. 1. painos. Helsinki: Finn Lectura.

Jokinen, A., Juhila, K. & Suoninen, E. 1993. Diskurssianalyysin aakkoset. 1. painos. Tampere: Vastapaino.

Jokinen, A., Juhila, K. & Suoninen, E. 1999. Diskurssianalyysi liikkeessä. 1. painos. Tampere: Vastapaino.

Oikkonen, J. 2016. Genetics and genomics of musical abilities. Helsinki: Helsingin yliopisto, Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta, Biotieteiden laitos.

Warf, B. 2006. Spaces of Representation. Teoksessa Warf, B. (toim.). Encyclopedia of Human Geography. 356-358. Thousand Oaks, Lontoo ja New Delhi: Sage Publications.

Diskurssianalyysin aineisto:

Ahjopalo, J. 2017. Musiikinopettaja kirjoittaa kannustavaa palautetta eikä pidä kokeita – ”Haluan nähdä pienenkin hyvän”. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9618287. Viitattu 11.1.2018.

Ahjopalo, J. 2017. Tutkija: ”Äidin musikaalisuus periytyy – kehtolaulut kantavat hedelmää”. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-8886889. Viitattu 19.1.2018.

Holopainen, H. 2017. Voice of Finland -pankin räjäyttänyt Saija Saarnisto vasta aloittelee estradeilla. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9406395. Viitattu 11.1.2018.

Jäntti, M. 2017. Perhe, jossa lapsi nukutettiin kitaran soitolla – viisihenkinen perhe jammailee yhdessä. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9572675. Viitattu 11.1.2018.

Kononen, H. 2016. Melkein euroviisumies, jonka mahdollisesta kuolemasta tiedot olivat vahvasti ennenaikaisia. Https://yle.fi/uutiset/3-8871021. Viitattu 19.1.2018.

Koskinen, R. 2017. Keminmaalainen rumpali Jani Kenttä voitti Suomen kovin Rosanna-komppi -kilpailun. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9606175. Viitattu 11.1.2018.

Leinonen, L. 2017. Lauri Tilkanen hyppää Olavi Virrasta kertovan elokuvan päärooliin: ”On yllättävää, että elokuva tehdään vasta nyt”. Https://yle.fi/uutiset/3-9582940. Viitattu 11.1.2018.

Leiwo, H. 2017. Musiikkioppilaitos ilman pääsykokeita? Soveltuvuusvuosi korvaa testit Kuula-opistossa. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-8778592. Viitattu 19.1.2018.

Mattila, M. 2017. Kulttuurivieras, kapellimestari Klaus Mäkelä puskee menestymään: ”Innostus ja keskittymiskyky ratkaisevat”. Https://yle.fi/uutiset/3-8922497. Viitattu 19.1.2018.

Mattila, M. 2017. Olli Mustonen: On väärinkäsitys, että vain lapsena voi oppia soittamaan. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9607055. Viitattu 11.1.2018.

Meritähti, P. 2017. Lähes jokaisesta voi tulla muusikko – perimä antaa toisille paremmat lähtökohdat. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9449324. Viitattu 11.1.2018.

Nykyri, T. 2017. Pulpetissa istuu harvoin muusikko – lapsen lahjat kypsyvät iän myötä. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9473710. Viitattu 11.1.2018.

Nykyri, T. 2017. Viulistitähtien sijaan onnellisia ihmisiä – itämainen soittomenetelmä kaivaa piilevän muusikon esiin. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9473462. Viitattu 11.1.2018.

Parkkinen, P. & Vuohelainen, J. 2016. Einojuhani Rautavaaran lahjakkuuden huomasi jo Sibelius. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9056727. Viitattu 19.1.2018.

Parkkinen, P. 2016. ”Näkemyksellisyys oli hänen oppinsa” – Kollegat muistelevat Einojuhani Rautavaaraa. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9058109. Viitattu 19.1.2018.

Peltola, S-L. 2016. Madamet aikuisten naisten bändileirillä: ”Näin rumpupalikat ensimmäistä kertaa” – video. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9028948. Viitattu 19.1.2018.

Puukka, P. 2016. Nyt päätetään, kuka saa harrastaa musiikkia. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9198244. Viitattu 11.1.2018.

Tapiola, P. 2016. Tähän kuoroon ei ole pääsyvaatimuksia – ”En osaa, mutta haluan laulaa”. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-8693797. Viitattu 19.1.2018.

Tuomikoski, M. 2016. Bingon musikaalinen versio pitää kisaajat skarppina: Nyt tulee laulubingo. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-8841262. Viitattu 19.1.2018.

Vedenpää, V. 2016. Norjalainen dj-tuottaja Kygo Suomessa: Huipulle ei pääse pelkällä tietokoneosaamisella. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-8950766. Viitattu 19.1.2018.

Vedenpää, V. 2016. Saara Aallon vanhemmat jännittävät Lontoossa: Kisan seuraaminen on raastanut hermoja. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9345777. Viitattu 11.1.2018.

Vilkman, S. 2016. Kulttuurivieras, bluestohtori Aija Puurtiselle taidekasvatus on perusoikeus: ”Ei liikuntakaan ole tarkoitettu vain huippu-urheilijoille”. Ylen verkkoartikkeli. Https://yle.fi/uutiset/3-9133422. Viitattu 11.1.2018.