Musiikin opiskelumotivaatiosta opettajan työmotivaatioon

Siirtymä musiikinopiskelijasta instrumenttiopettajaksi voi olla haastavaa. Musiikkipedagogien koulutus on hyvin yksilökeskeistä ja opiskelu painottuu oman instrumentin hallintaan. Voiko opiskelujen aikana kehittynyt korkeatasoinen instrumentaalinen ammattitaito jäädä työelämässä hyödyntämättä? Entä löytävätkö opiskelujen aikana omaan soittoonsa keskittyneet opiskelijat motivaation opetustyöhön?

Vastaako koulutus työelämän tarpeisiin?

Ammattikorkeakoulujen musiikkipedagogikoulutus eroaa vahvasti yliopistojen opettajakoulutuksesta. Huhtasen (2004, 101) mukaan kasvatustieteen näkökulmasta opettajaksi tuleminen on prosessi, johon on jo opiskeltaessa tietoisesti tähdätty ja valmistauduttu (Ojanen, 1993a), kun taas musiikkipedagogin koulutus pyrkii mielestämme ensisijaisesti solistisuuteen ja oman instrumentin korkeatasoiseen hallintaan. Pedagogiopiskelijoiden keskuudessa vallitseekin usein kilpailu päästä esiintyjäksi, mutta kaikki eivät luonnollisestikaan päädy tähän asemaan ja usein vaihtoehdoksi jää opettaminen. Eräs opettaja totesi Ihajokien (2013, 33) opinnäytteessä seuraavaa: ”Opettaminen on kyllä oikeasti kutsumusammatti. Sit ku on tällasia opettajia, jotka on opettajia vaan, ku eivät onnistuneet muusikkoina, ni on se aika karua.”

Musiikkipedagogin koulutukseen hakeutuvilla on usein päämääränä halu kehittyä soittajana ja opettajuus voi olla toisarvoista. Mielestämme jo instrumenttiopintojen pääsykokeissa opiskelijoiden solistisuus korostuu, sillä opiskelijavalintoja tehdessä soittonäytteellä on suuri painoarvo, eikä hakijan pedagogista soveltuvuutta välttämättä mietitä.  Kun opiskeluaikana instrumentaalista solistisuutta vielä kehitetään, voi opettajaidentiteetin rakentaminen jäädä taka-alalle ja työelämään siirtyminen olla hankalaa.  Ihajokien (2013, 33) opinnäytteen haastatteluista käy vahvasti ilmi, että musiikkipedagogien koulutus ei juuri kohtaa todellisen työelämän kanssa. Haastateltujen soitonopettajien mielestä musiikkiopistotason opetustyössä pärjäisi vähemmälläkin soittotaidolla. Sen sijaan, että koulutus keskittyy pitkälle vietyyn soittotaitoon, opinnot voisivat tähdätä enemmän pedagogisten taitojen, kuten ryhmä- ja erityisopetuksen sekä psykologisten taitojen kehittämiseen.

Tulisiko musiikin opetuksen muutenkin muuntua yhteiskunnan kehityksen mukana vai onko opetuksessa parempi säilyttää vanhat perinteet? Kaikenlaiset musiikkityylit salliva opetus olisi hyödyllistä oppilaiden tulevaisuutta ajatellen, sillä näin heistä kehittyisi monipuolisia oman instrumenttinsa taitajia. On hyvä muistaa, ettei kaikista tule musiikin ammattilaisia. Ne jotka jatkavat uraansa musiikin parissa, voivat valita myöhemmin genren, johon enemmän keskittyvät. (Ihajoki & Ihajoki 2013, 19.)

Teimme kuudelle instrumenttiopettajalle kyselyn, jossa kartoitimme heidän koulutustaustaansa, työllistymistä, työnkuvaa, muusikkoutta, opettajuutta ja motivaatioon vaikuttavia tekijöitä. Kyselyssämme mukana olleista opettajista kaksi on toiminut jo useamman vuosikymmenen ajan opetusvirassa, yksi on musiikkikouluyrittäjä ja kolme heistä on valmistunut äskettäin. Koulutukseen oltiin pääosin tyytyväisiä ja suurimmalta osin opiskelu koettiin mielekkäänä. Osa kyselyyn vastanneista tuoreista opettajista olisi kuitenkin kaivannut koulutukseensa lisää ja monipuolisempia didaktiikkatunteja. Myös eri musiikkigenrejen hallitseminen mietitytti. Esimerkiksi klassisella puolella opiskeleva pianisti toivoi, että koulutus olisi tarjonnut enemmän työvälineitä myös pop-jazz -musiikin opettamiseen. Didaktiikkaopetuksen koettiin kaiken kaikkiaan antaneen riittävästi valmiuksia toimia työelämässä, mutta pidemmän työuran tehneillä on ollut myöhemmin tarvetta täydennyskoulutukselle yhteiskunnan kehittyessä. Opettajat kuitenkin totesivat, että ajan kanssa on mahdollista sisäistää erilaisia opetuksessa välttämättömiä musiikkityylejä ja näin ollen näkemys musiikista kasvaa. Myös musiikin kuuntelu- ja arviointikyky paranee.

Itse työelämään siirtyminen oli suurimmalle osalle vastaajista helppoa, sillä kaikille opettaminen oli tuttua jo opiskeluajalta. Koulutuksen loputtua vapaus koulutehtävistä ja itsenäisyys ammatin toteuttamisessa tuntui mukavalta, mutta joitakin vastaajia tilanne myös ahdisti ja valmistuminen oli kuin hyppy tyhjän päälle. Erään Huhtasen (2004, 67-68) haastatteleman henkilön mietteet kuvaavat varmasti monen vastavalmistuneen tunteita: ”Kaikki tuntui loppuvan: mieletön harjoittelu ja tunnit loppuivat yhtäkkiä, tavoitteetkin olivat lopussa oman soittamisen osalta.” Haastateltu myös koki valmistumisen jonkinlaisena kriisinä niin opettajan kuin muusikon identiteetissä.

Kokemuksemme mukaan pedagogista osaamista on viime aikoina pyritty lisäämään eri oppilaitoksissa ja opiskelijoita ohjataan yhä enemmän pedagogiseen suuntaan. Esimerkiksi Jyväskylän ammattikorkeakoulussa muusikkolinja poistettiin kokonaan ja kaikista opiskelijoista valmistuu muutoksen myötä pedagogeja. Kritiikkiä riittää puolin ja toisin: aikaisemmin on ajateltu, että opettamista ei juuri opeteta, mutta nykyisin kun pedagogisia opintoja on tarjolla enemmän, opiskelijat kokevat ettei aikaa soittamiseen ole riittävästi.

Motivoitumisen haasteet ja työssä jaksaminen

Motivaatio voidaan karkeasti jakaa kahteen osa-alueeseen: sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon. Sisäinen motivaatio kumpuaa omasta halusta tehdä asioita, ja tekeminen itsessään koetaan palkitsevaksi ja mielekkääksi. Ulkoisesti motivoitunut työskentelee usein päämäärätietoisesti ja palkkion toivossa pitäen oppimistavoitteita suoritteina. Ulkoisesti motivoituneet myös stressaantuvat helpommin, koska palo tekemiseen puuttuu. (Salovaara 2004.)

Jo opiskelun aikana olisi hyvä miettiä omaa motivoituneisuuttaan: lähteekö musiikin tekeminen omasta halusta vai onko harjoittelun tavoite vain suoriutua tutkinnoista hyvin arvosanoin? Koska soiton opiskelu on tarkkaan kontrolloitua, voi oma sisäinen motivaatio hämärtyä ja tavoitteeksi saattaa tulla vain tarve miellyttää opettajaa. Jos opiskelu etenee ulkoisten tavoitteiden ohjaamana, voi valmistuminen olla jonkinlainen shokki, sillä oma kouluttautuminen loppuu, ja omaa kehittymistä tärkeämpää on saada muut oppimaan. Oikeanlainen motivoituminen on siis tärkeää myös tulevaa työelämää ajatellen.

Kuinka työelämässä ylipäätään jaksetaan, entä mitkä tekijät jaksamiseen vaikuttavat? Päivi Nykäsen vuonna 2001 julkaistussa Suomen Musiikinopettajien liiton jäsenkyselyssä selvitettiin musiikinopettajien työtyytyväisyyttä. Kyselyyn vastanneet opettajat ovat joko musiikin maistereita tai musiikkipedagogeja, jotka työskentelevät musiikin perusopetuksen parissa tai ammattiin johtavassa koulutuksessa. (Karhu 2004, 35.)

Nykäsen kyselyyn vastanneet opettajat nostivat opetustyön hyviksi puoliksi muun muassa opettaja-oppilas -suhteen merkityksellisyyden, työn monipuolisuuden ja itsenäisyyden sekä musiikin tekemisen ilon ja muusikkona kehittymisen. Palkitsevana koettiin myös oppilaiden soittamisen ilo, heidän musiikillinen kehittymisensä, onnistumisensa ja kasvamisensa. Lisäksi yhteistyö ja vuorovaikutus työpaikalla koettiin tärkeäksi. (Karhu 2004, 35-36.)

Toteuttamassamme kyselyssä puolestaan ilmeni, että opettajien työssä jaksamiseen positiivisesti vaikuttavia tekijöitä ovat itse kehitetyt projektit ja vapaus toteuttaa niitä. Myös oman muusikkouden toteuttaminen työn ohessa koetaan tärkeänä, sillä on hankala olla hyvä opettaja jos on itse kadottanut intohimon musiikkiin. Oma kyselymme tuki Nykäsen kyselyssä ilmenneitä opettajan motivoitumiseen vaikuttavia seikkoja liittyen toimivaan työyhteisöön, oppilaiden soittamiseen iloon, musiikilliseen kehitykseen sekä vuorovaikutukseen opettajan ja oppilaan välillä.

Kyselyssämme työn huonoina puolina mainittiin opetussuunnitelmien jatkuva muuttuminen aiheuttaen ylimääräistä päänvaivaa opettajille. Erityisen huonona koettiin myös iltaan painottuvat työajat ilman että se näkyy palkassa. Miinuksena työelämässä voivat olla myös liian lyhyet soittotunnit, mistä johtuen opettajat päätyvätkin usein tekemään palkatonta ylityötä, koska kiireinen liukuhihnatyö tuntuu pahalta. Voi myös tuntua, että aika loppuu aina kesken ja kehittymistä soitossa ei tapahdu etenkin jos oppilaan kotiharjoittelu on vähäistä. Myös palkkausta moitittiin: työmäärään verrattuna palkka koettiin liian pieneksi. Moni instrumenttiopettajista päätyy nykyään yrittäjäksi, ja näin ollen työn yksinäisyys voi korostua, sillä ympärillä ei välttämättä ole työkavereita.

Kyselystämme selvisi myös, että kokeneempien opettajien opetustyyli on muuttunut uran varrella löysempään suuntaan. He kokivat, että vuosien saatossa heidän opetustyylinsä ja opetusmenetelmänsä ovat kehittyneet, mikä antaa rauhaa, itsevarmuutta ja rentoutta opetukseen. Vastaajat tunsivat, että työ muuttuu kevyemmäksi ja hauskemmaksi, kun opettaessa unohtaa opettajaroolinsa ja oppii olemaan oma itsensä. Ajan myötä myös erilaisten ihmisten kohtaaminen helpottuu ja oppilaiden ongelmia ei oteta omiksi murheiksi. Mielestämme työssä jaksamisen kannalta onkin tärkeää muistaa, että opettaja on ensisijaisesti opettaja eikä psykologi.

Opettamisessa olemme itse huomanneet motivoituvamme useista eri tilanteista, kuten oppilaan innostumisesta, opetettavasta kappaleesta tai oppilaiden oivalluksista. Myös oppilailta tai heidän vanhemmiltaan saatu positiivinen palaute lisää motivaatiota. Motivaatiota usein vähentävät oppilaat, jotka eivät harjoittele tai innostu soittamisesta. Oppilaan hidas edistyminen voi turhauttaa ja syödä opetusmotivaatiota ja usein tällaisessa tilanteissa opettaja-oppilassuhdekaan ei toimi. Lisäksi oppilaan motivaatio vaikuttaa suoraan omaan motivaatioon ja työssä jaksamiseen, minkä vuoksi uusien toimintamallien keksiminen on tärkeää. Opettajan tulisi ottaa huomioon oppilaiden yksilöllisyys ja kysellä myös oppilaan omia toiveita. Usein jo pelkästään erityylisten kappaleiden soittaminen saattaa auttaa ja opetukseen ja oppilaan harjoitteluun voi löytyä uutta intoa. Soittotunneilla opettajan keskeinen tavoite tulisikin olla soittamisen mielekkyyden ylläpitäminen.

Pohtiessamme omaa opiskeluaikaamme uskomme, että olemme saaneet tarvittavat valmiudet työelämää varten ja koulutuksemme on tarjonnut avaimia myös työssä jaksamiseen.  Opintomme ovat koostuneet suurimmalta osin soittamisesta, mutta silti koemme että työ, jonka olemme musiikin ymmärtämisen ja instrumenttimme hallinnan eteen tehneet, ei mene hukkaan vaan pystymme hyödyntämään taitojamme tulevissa opetustehtävissämme. Mielestämme pedagogi voi joskus olla ammattitaitoinen, vaikka oma soittotaito ei olisikaan erinomainen, mutta yleensä ottaen hyvä opettajuus vaatii kuitenkin myös hyvät instrumentaaliset taidot. Tunne siitä, että hallitsee instrumenttinsa ja ymmärtää musiikin laajemman merkityksen, antaa varmuutta omaan opettamiseen. Opettajan ammattitaito vakuuttaa myös oppilaan ja auttaa varmasti luottamuksellisen oppilas-opettaja –suhteen syntymisessä.

Kirjoittajat:

Reeta Kinnunen ja Emilia Mäkelä 2014, Jyväskylän ammattikorkeakoulu

LÄHTEET:

Huhtanen, K. 2004. Pianistista soitonopettajaksi. Tarinat naisten kokemusten merkityksellistäjinä. Helsinki: Hakapaino Oy.

Ihajoki, H. & Ihajoki, S. 2013. Soitonopettajan työtyytyväisyyden haasteita. Opinnäytetyö. Metropolia ammattikorkeakoulu, Musiikin koulutusohjelma, YAMK-tutkinto. Viitattu 7.3.2014. http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/60361/Soitonopettajan.pdf?sequence=2

Karhu, L. 2004. Motivaatio. Opinnäytetyö. Jyväskylän ammattikorkeakoulu, ammatillinen opettajakorkeakoulu, opettajan pedagogiset opinnot musiikin alalla.

Salovaara, H. 2004. Oppimisen teoriasta tukea tieto- ja viestintätekniikan pedagogiseen käyttöön. Motivaatio oppimisessa. Viitattu 8.4.2014. http://tievie.oulu.fi/verkkopedagogiikka/luku_4/motivaatio.htm

Musiikinopettajien haastattelut 23.11.2013.