Kokemuksellinen oppiminen ja tunneilmaisu laulunopetuksessa

Kirjoittaja: Niina Hämäläinen 2012, Jyväskylän ammattikorkeakoulu.

Kysyn, mitä uusi opiskelija haluaa oppia ostamallaan neljällä laulutunnilla. Vastaukseksi saan: ”Ajattelin, että opetellaan ensin ne ylä-äänet ja hengittäminen.” Äimistyn, puren huulta ja vaikenen hetkeksi. Laulunopiskelijan tavoittelema pala on aivan liian suuri nieltäväksi parissa tunnissa.

Lyhytjänteisyys näyttäytyy nykyisin yhä enemmän myös soitto- ja laulutunneilla. Opiskelijat saattavat tulla opettajien luokse kuin ruokakauppaan; ostoskoriin valitaan vain tietyt, itse valitut asiat. Opettajan osa tilanteessa on vaikea – hänen odotetaan kaatavan opiskelijan ylle suuri määrä tietoa ja taitoa liian lyhyessä ajassa.

Tämänkaltaiset kokemukset työssä ovat saaneet minut pohtimaan oppituntieni rakennetta, laulutaidon kartuttamisen pitkällisen prosessin hallintaa ja laulunopetuksen päämääriä eri opetusympäristöissä. Haluaisin ohjata kaikkia opiskelijoitani osaamistasoa huomioimatta ajatusmalliin, jossa tekniikka ja tulkinta, tunteet, emootiot sekä asiatieto kulkevat mielekkäällä tavalla käsi kädessä. Tavoitteenani on myös opiskelijoiden motivoiminen pitkään taito-oppimisen matkaan: laulaminen ei ole pelkkä lahja, se vaatii harjoittelua ja malttia.

Etsin tasapainoa myös tekniikan opettamisen ja laulun riemun välillä. Ovatko ne erillisiä asioita? Voiko tekniikan opiskelu olla hauskaa? Tunnetaanko tunneilla tunteita? Tässä artikkelissa kartoitan keinoja jotka olen havainnut toimiviksi tavoiksi yhdistää teoria, käytäntö ja opiskelijan oma luovuus.  Pyrin integroimaan ääniharjoitukset laulun lomaan ja lähestymään teknisiä pulmia tunneilmaisun kautta. Tavoitteenani on, että opiskelija pystyy turvallisessa ympäristössä tulkitsemaan musiikkia ja välittämään sen kautta tunteita kuulijoilleen.

Laulunopettajille ei ole olemassa yhtä ainutta opaskirjaa työhönsä. Materiaalia koskien laulutekniikkaa, hengitystä ja eri tyylilajeja on tarjolla mittavasti, mutta lähes kaikki opukset jättävät opettajan soveltamaan teorian käytäntöön aivan yksin. Usein instrumenttiopetus toimiikin käytännön kompastusten ja nousujen kautta: opettajat kokeilevat mikä toimii ja mikä ei. Vaistomainen toiminta opetuksessa on usein hyväksi, mutta koen, että tämän lisäksi minun tulee tutkia opetustyylini taustoja ja lähtökohtia tarkemmin. Haluan tietää mistä omat vaistonvaraiset impulssini tulevat, ja jäsentää teoriatietoa opetukseni tueksi.

Myös Juha Varilan (1999) mukaan Kansanen (1988) ja Wilenius (1975) ovat todenneet, että jokaisella kasvattajalla on oma kasvatusfilosofiansa, vaikkakin se on harvoin tietoinen. Varilan (1999) mukaan tietoisuus omasta kasvatusfilosofiasta ei ole itseisarvo, mutta sen puute altistaa vaihtoehdottomaan, itseään toistavaan toimintaan jossa reflektointi, jos sitä ylipäänsä tapahtuu, on lähinnä näennäistä. (Varila 1999, 16.) Pedagogisten opintojen aikana on hyvä tilaisuus pysähtyä pohtimaan omaa kasvatusfilosofiaansa. Uskon, että omien opetustapojen ja -mieltymysten kartoittaminen selkeyttää ja monipuolistaa opetusta ja kasvattaa ammatillista itsetuntoa. Kun tietää mitä tekee ja miksi, on helpompi tehdä työnsä hyvin.

KASVATUSPSYKOLOGIAN HAARAT: MUOTTI- JA PUUTARHURIMENETELMÄT

Juha Varila (1999) määrittelee kasvatusfilosofioiden taustaksi kaksi suurta kasvatuksen linjaa, ja nimeää ne muotti- ja puutarhurimenetelmiksi. Muottimenetelmän suuntaiselle kasvatusmetodille on tyypillistä täsmällisesti määriteltävä päämäärä, ja sen mukaan kasvatus on tavoitteellista vaikuttamista sekä muokkaamista halutun kaltaiseksi. Tällöin opiskelijan tehtäväksi jää lähinnä sopeutuminen hänelle valmiiksi kirjoitettuun, ennalta hahmotettuun muottiin. Kasvatus noudattaa aina ennalta sovittua linjaa, ja rajautuu tällöin tietoisten muutostoimenpiteiden toteuttamiseksi. Opiskelijan omille toiveille ja tunteille jää hyvin vähän kasvutilaa. (Varila, 18–19.)

Puutarhurimenetelmässä yksilön sisin ydin nähdään luonnonmukaisen kasvun ja kehityksen suunnannäyttäjänä. Vapaimmillaan kasvatus määritellään tässä kasvamaan saattamiseksi. Suunnassa annetaan arvo myös informaaliselle oppimiselle ja luotetaan luonnollisen kasvun voimaan ja kunnioitetaan sen suuntaa. Tunteet ovat osa kasvun prosessia ja sen energisoijia. Tunteet nähdään kasvatuksen lähtökohtina, jotka on hyväksyttävä sellaisinaan. Huolellisesti suunnitellussa kasvatuksessa, koulutuksessa ja kehitystyössä tunteiden merkitystä ei yksinkertaisesti voida kiistää.  (Varila 1999, 18–20.)

Soiton- ja laulunopetus soutaa näiden kahden menetelmän ristiaallokossa. Opetussuunnitelmat ja oma oppilaitos antavat aina suuntaviivat opettajan työlle. Usein opiskelijaa vaaditaan ohjaamaan määräajassa tiettyyn suoritukseen, esimerkiksi kurssitutkintoon. On olemassa siis tietty linja, määrätty päämäärä, jolle opettajan on opetuksessaan oltava uskollinen. Instrumenttiopetus on kuitenkin pääosin yksilöopetusta. Opettaja pääsee halutessaan suunnittelemaan yhdessä opiskelijan kanssa hyvinkin yksilöidyn oppipolun. Tunteille löytyy siis instrumenttiopetuksessa tilaa, jos opettaja vaan haluaa sitä yhdessä opiskelijan kanssa etsiä.

KOKEMUKSELLISEN OPPIMISEN MALLI JA SEN INTEGROINTI LAULUNOPETUKSEEN

Suurten kasvatuspsykologisten linjojen lomasta olen löytänyt oman opetukseni pohjaksi kokemuksellisen oppimisen mallin. Tämä malli ei ole vastavaihtoehto behaviorismille tai kognitiiviselle teorialle, vaan lähestymistapa, jossa yhdistetään kokemus, havainto, kognitio ja toiminta (Räsänen 2000, 11).  Räsänen (2000) kuvaa David Kolbin (1984) kehittelemää kokemuksellisen oppimisen mallia prosessiksi, jossa tieto syntyy transformaation eli kokemuksen muuntamisen avulla. Ajatuksena on, että oppimisen edellytyksenä on sekä kokemuksen käsittäminen että kokemuksen ymmärtämisen saattaminen johonkin muotoon (Räsänen 2000,11).

Kokemuksellisessa oppimisessa oppiminen tapahtuu tunteiden, aistimuksien ja ihmiselle itselleen tiedostamattomien osien sekä tiedostetun, käsitteille perustuvan tietämisen vuorovaikutuksessa. Myös transformoinnissa, eli kokemuksen muuntamisessa voidaan erottaa kaksi eri lähestymistapaa jotka kuitenkin toimivat vuorovaikutuksessa keskenään. Mallin mukaan oppimista tapahtuu silloin, kun opiskelija reflektoi sisäisesti toteuttamaansa asiaa, sekä silloin kun hän laajentaa sen itsensä ulkopuolelle. Tiedostamattoman tiedon ja tiedostetun teoriatiedon ymmärtäminenon siis kokemuksellisen oppimisen lähtökohta. (Räsänen 2000, 11.)

Laulutunnilla pyrin yhdistämään tavanomaisiin tekniikka- ja äänenavausharjoituksiin mielikuvia tai fyysisiä harjoitteita ja antamaan oppilaalle tunnetiloja joihin eläytyä. Harjoitusteni taustalla piilevät sanat emovere ja inspire. Sana emootio juontuu suomen kieleen latinan verbistä emovere, joka tarkoittaa liikkeelle panemista. Tästä voi löytää useita merkityksiä: Tunteet ovat usein syitä toiminnallemme ja toisaalta seurauksia siitä. Ne heijastuvat suoraan myös kehoomme – jokaisella tunnetilalla on oma tapa ilmetä kehossamme ja vaikuttaa sen rytmiin, suuntiin, asentoihin, eleisiin ja hengitykseen (Väyrynen 2010, 1). ”Inspire”-sana tarkoittaa paitsi inspiroitumista myös sisään hengittämistä.

Laulaessamme meidän tulee siis ensin löytää tunne, joka saa paitsi kehomme liikkeelle myös sisimpämme ilmaisemaan jotakin. Vasta ilmaisutahdon löytämisen jälkeen laulaja ”inspiroituu” eli hengittää tunteen kautta sisään. Viimeisenä on itse äänen vuoro.

Tuntitilanteessa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mielikuva nyyhkytyksestä aktivoi opiskelijan vartaloa niin, että ennen vaikealta tuntunut harjoitus helpottuu huomattavasti. Erilaiset tunnetilat ja mielikuvat luovat usein tietynlaisen fyysisen reaktion, joka voi olla avain teknisten ongelmien ratkaisuun. Opiskelija siis ikään kuin tiedostamattaan oppii palan tekniikkaa. Todellista oppimista ei kuitenkaan tapahdu, jos opiskelija ei hahmota ilmiötä kokemuksensa takaa. Pyrin opetuksessani siihen, ettei tekniikka jää yksipuolisesti vain epämääräisiksi tuntemuksiksi, vaan sanallistan aina teoriatiedon kunkin opiskeltavan asian takaa.

Laulunopetuksen kompastuskivenä on perinteisesti ollut epäselvyys siitä mitä opettaja tarkoittaa termeillään, mielikuvillaan ja fysiologilla faktoillaan. Keskustelu opettajan ja opiskelijan väillä on ensiarvoisen tärkeää. Avoimuudella vältetään väärien mielikuvien synty muun muassa lauluteknisistä seikoista ja kasvatetaan opiskelijan omaa tulkinta- ja pohdintakykyä. Näin ollen opiskelijalla on paremmat mahdollisuudet jäsentää ja reflektoida oppimaansa.

VOIKO TUNNETTA OPETTAA?

Musiikki on pohjimmiltaan emootion välittämistä yleisölle; vuorovaikutusta, jossa viestitään tunteita. Laulunopettajana haluaisin ohjata opiskelijoitani tunnistamaan, eläytymään ja lopulta välittämään tunteita. Laulunopetuksen päämäärä ei toki saisi olla vain omien tuntemuksien selittely ja itsetutkiskelu, vaan opiskelijan tulisi lopulta osata eläytyä myös oman kokemuspiirin ulkopuolisiin tuntemuksiin. Toisin sanoen taidokas laulaja pystyy esittämään täysin erilaista hahmoa erilaisine tunteineen kuin mitä itse arkielämässä on.

Parhaimmillaan eläytyminen on omien sisäisten rajojen rikkomista. Kun uskaltautuu hyppäämään jonkun toisen, kuvitteellisenkin, henkilön saappaisiin laulun tai esityksen ajaksi, saattaa löytää itsestään uusia maailmoja. Haastattelussani laulupedagogi, FM Päivi Virolainen-Kalpio toteaakin:

”Laulaminen on itseilmaisua, ulottumista omien rajojen ulkopuolelle ja värähtelyä ihmiseltä ihmiselle. Laululla on parantava voima monessa mielessä; se on tunteiden läpikäyntiä eri elämäntilanteissa. Ja jokainen laulaa äänellään – ei tarvitse olla ammattilainen saadakseen laulamisesta tyydytystä.”

Eläytyminen, tunteiden näyttäminen ja niiden välittäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Se on itsensä tutkimista, itsestään ammentamista ja riisuutumista toisten silmien alla. Toisen ihmisen tuntemaa tunnetta ei voi määrätä eikä opettaa täsmällisesti, mutta niille voi pedata hyvän kasvualustan. Laulunopettajan vastuulle jääkin tunneilmaisulle suotuisan ilmapiirin luominen. Luova, turvaisa ympäristö antaa opiskelijalle mahdollisuuden toteuttaa itseään ilman vähättelevää arvostelua. Tulosvastuun, kilpailun ja arvostelun ilmapiirissä luovuus taas usein tukahtuu. (Uusikylä 2005, 49–50.)

Opettajalta vaaditaankin taidokkuutta, tunneherkkyyttä ja taitoa hallita omat tunteensa opiskelijan oppipolun varrella. Perinteisesti instrumenttiopiskelijoita on painostettu kurssitutkintojen tai konserttien lähestymisellä, ja aikaansaannoksena on syntynyt lähinnä ahdistusta ja pelkoa. Vanhakantaista opettaja–oppilassuhdetta tuskin enää kannatetaan yleisesti: On onni, että opettajat ovat huomanneet että parhaat tulokset saavutetaan kannustamalla, kuuntelemalla ja yhdessä oppilaan kanssa keskustelemalla.

KASVATUSFILOSOFIASTA OPETTAJAN KÄYTTÖTEORIAAN

Olen saanut runsaasti eväitä opetukseen kokemuksellisen oppimisen mallista ja tunneilmaisun keinoista. Uskon, että pystyn nyt paremmin kehittämään itseäni opettajana niin, että opiskelijani saavat monipuolisen kuvan lauluharrastuksesta, eivätkä vierasta niin tekniikkaharjoituksia kuin musiikkiin eläytymistäkään. Pyrkimyksenäni on, että opiskelijat suhtautuisivat laulamiseen pitkäjänteisenä mutta palkitsevana työskentelynä, hauskuutta unohtamatta.

Tiedämme kuitenkin, että vain vierivä kivi ei sammaloidu. Ihminen, ei siis myöskään opettaja, saa olla yhden metodin vanki. Pyrin siis uudelleen arvioimaan ja kehittämään toimintaani alati. Kenties laulunopetuksesta avautuu minulle taas hetken työskentelyn jälkeen ovi, joka vie uuteen ajatusmaailmaan.

LÄHTEET

Räsänen, M. 2000. Sillanrakentajat. Kokemuksellinen taiteen ymmärtäminen. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

Uusikylä, K. 2005. Voiko luovuutta opettaa? Teoksessa Luovuutta, motivaatiota, tunteita. Opetuksen tutkimuksen uusia suuntia. Toim. Kansanen, P. Uusikylä, K. Jyväskylä: PS-kustannus.

Varila, J. 1999. Tunteet ja aikuisdidaktiikka. Tunteiden aikuisdidaktisen merkityksen teoreettinen ja empiirinen jäljitys. Joensuu: Joensuun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta.

Virolainen-Kalpio, P. 2012. FM, Laulupedagogi. Haastattelu 8.2.2012.

Väyrynen, H. 2010. Tunneilmaisu ja nukke. Näkökulmia tunneilmaisun keinoihin ja merkityksiin nukketeatterissa. Opinnäytetyö. Turun ammattikorkeakoulu, Kulttuuriala, esittävän taiteen koulutusohjelma. Viitattu 18.4.2012. Http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2010121718623.