Mihin opettaja tarvitsee medialukutaitoa ammatillisessa opetuksessa?

Tuija Tiitinen ja Jari Kotilainen

Mediatuotteiden käyttö opetuksessa on hyvä lisä, mutta se voi olla myös ongelmallista. Miten opettaja pystyy erottamaan luotettavan materiaalin epäluotettavasta? Entä miten opiskelijoiden kanssa pitäisi keskustella esimerkiksi Youtube-videoihin sisältyvästä mainonnasta, tuotesijoittelusta tai suoranaisesta propagandasta?

Pirstaloitunut media

Nykyistä länsimaista yhteiskuntaa ei voi ymmärtää ilman mediaa. Media sitoo ihmiset julkisuuteen, toisiinsa, teknologiaan ja laitteisiin. Median on yhä vaikeammin määriteltävissä. Mediaan kuuluvat perinteiset joukkoviestimet, kuten televisio, radio, painetut lehdet ja niiden verkkoversiot. Sosiaalisesta mediasta, esimerkiksi Facebook, Twitter ja YouTube, on kuitenkin tullut osa jokapäiväistä mediaa.

Eri viestintävälineet ovat sekoittuneet keskenään, jolloin esimerkiksi sanomalehden verkkosivuilla on videoita ja sosiaalisen median linkkejä. Internetin yleistymisen myötä ja mobiiliteknologian kehittyessä medioiden rajat ovat hämärtyneet, eikä median käsittäminen omaksi, eri viestimistä koostuvaksi alueeksi ole enää mielekästä. Nykyisin media on yhä enemmän myös vuorovaikutusta ja keskinäistä viestintää kansalaisten välillä (Seppänen & Väliverronen, 2012).

Teknologinen kehitys mahdollistaa sen, että kuka tahansa voi olla joukkoviestijä, joka voi tietokoneen kautta ladata oman videonsa nettiin ja kerätä laajan yleisön. Vaikka tekninen julkaisun vaivattomuus näyttäisi korostavan yksilön vapautta suhteessa käytettyyn mediaan, niin kaikki mediaesitykset sisältävät kuitenkin jaettuja säännönmukaisuuksia ja merkityksi (Seppänen & Väliveronen, 2012).

Median toiminnan ja esitysten ymmärtäminen vaatii oman mediakokemuksen pohtimista ja näkemistä osana laajempia kulttuurisia jäsennyksiä. Mediakasvatuksen tutkijat pitävät oman mediasuhteen arviointia ja reflektointia mediakasvatuksen ydinalueena (Herkman 2007 & Merilampi 2014). Tässä arvioinnissa opettajalla on tärkeä rooli, sillä nuorten vanhemmat ovat enemmän tai vähemmän kykenemättömiä arvioimaan nuorten mediasuhteita ja -kokemuksia.

Media on läsnä kaikkialla ja koko ajan. Arjesta on tullut median välittämää eli arki on medioitunut (Lehtonen 2001, 15). Erilaiset instituutiot mukautuvat median toimintaan ja toimivat sen julkisuuden kautta. Ihmisten vuorovaikutus on usein teknisten laitteiden välittämää. Medioituminen merkitsee myös sitä, että ihmiset saavat ja ottavat mediasta sisältöjä oman identiteettinsä ja maailmakuvansa muokkaukseen. Erityisesti nuoret peilaavat maailmankuvaansa suosittuihin sosiaalisen median hahmoihin, kuten esimerkiksi niin kutsuttuihin tubettajiin, joiden Youtube-kanavilla julkaistuja videoita seuraavat parhaimmillaan kymmenet miljoonat fanit eri puolilla maailmaa. Internetistä on tullut yhä hallitsevampi tila tai alusta, joka yhdistää eri medioita itseensä (Seppänen & Väliverronen 2012, 24-25; 41-43).

Nykynuoret hakevat uutisensa yhä useammin internetin ilmaisista verkkolehdistä tai sosiaalisesta mediasta. Painetuista sanomalehdistä tietoa etsii yhä harvempi nuori. Televisio ja radio ovat nuorille vapaa-ajanvieton ja viihtymisen välineitä. Netistä nuoret hakevat reaaliaikaista ja tiheästi päivittyvää tietoa. Netissä nuori saa myös oman äänensä ja mielipiteensä helpommin sekä nopeammin kuuluviin kuin sanomalehdessä (Korhonen 2012, 75-79).

Mediakasvatus opettaa medialukutaitoa

Mediakasvatuksen tavoitteena on opettaa medialukutaitoa. Lukutaidon kehitystä ohjaavat kuvan merkityksen nousu kirjoituksen ohi sekä kuvaruudun tulo hallitsevaksi viestintävälineeksi kirjan sijaan. Nämä siirtymät muuttavat muun muassa ihmisten tapoja olla yhteydessä toisiinsa ja yhteiskuntien valtarakenteita. Myös tekstin lukeminen muuttuu, kun tietokoneen tai älypuhelimen näytöllä tekstin visuaalisia puolia kuten fontteja ja kehyksiä korostetaan. (Kress 2003)

Medialukutaitoinen pystyy kriittisesti tulkitsemaan mediaesityksiä ja ymmärtämään esitysten tuotannon, jakelun ja vastaanoton sosiaaliset ja taloudelliset kontekstit. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin, että medialukutaitoinen osaa itse tehdä mediaesityksiä luovasti, mutta vastuullisesti (Buckingham 2003, 49-50).

Digitaalisten medioiden tulo vaatii uusia lukutaitoja. Uudet lukutaidot ovat osa digitaalista kulttuuria, jossa digimuotoista ainesta tai materiaalia voi esimerkiksi jakaa reaaliaikaisesti tietoverkoissa. Uudet lukutaidot kuuluvat jälkiteolliseen maailmaan, joka korostaa yhteisöllisyyttä, jakamista, hajautettua asiantuntijuutta ja ihmisten mahdollisuutta esimerkiksi muokata tekstejä sekä tuottaa merkityksiä yhdessä. (Lankshear & Knobel 2011, 29; 55-58.)

Uudet lukutaidot jäsentävät käyttäjien toimintaa ja uutta tapaa nähdä maailmaa erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa käyttäjät luovat ilmiöitä ja merkityksiä sekä jakavat niitä verkostoissa ja vuorovaikutuksessa (Lanskshear & Knobel 2006 38; 48). Sosiaalisessa mediassa nuorilla korostuvat kaverien seuraamat sivustot ja henkilöt. Tällainen lukutaitokäsitys haastaa hierarkkiset asiantuntijajärjestelmät ja asiantuntijan institutionalisoidun virallisen tiedon. Lukutaidot syntyvät nuorten ja kasvattajien vuorovaikutuksen tuloksena osana nuorten mediakulttuurista arkea.

Medialukeminen on tapahtuma, jossa ovat mukana esimerkiksi nuoren oma mediakulttuuri ja kokemukset sekä taidon oppiminen arkipäivän median käyttötilanteessa. Näin ymmärretty sosiokulttuurinen medialukutaito korostaa siis taitoa ja luovaa omaa tuottamista, joka ei ole mekaanista oikean vastauksen toistamista. Lukutaitoinen pystyy myös osallistumaan yhteisölliseen vaikuttamiseen. Olennaista on, että omaehtoinen tuottaminen lähtee oman mediasuhteen tiedostamisesta ja tunnistamisesta. Medialukeminen on vuorovaikutusta, jossa osallistujat keskustelevat toistensa kanssa, punnitsevat eri vaihtoehtoja ja edistävät mediakulttuurin mahdollisuuksia hyvään. (Kupiainen & Sintonen, 2009 32; 136-141.)

Mediakasvatuksen tulisi perustua dialogisuuteen ja avoimiin oppimiskäsityksiin. Opettamisen ja oppimisen olisi lähdettävä̈ oppilaiden omista kokemuksista nousevista kysymyksistä ja aiheista. Dialogisessa opetuksessa ja oppimisessa tieto ymmärretään dialektiseksi ja konstruoiduksi, joka syntyy oppimisprosessissa. Tavoitteena ei ole siis se, että opettaja aina tietää oikean vastauksen ja kaataa nämä ennakolta lukkoon lyödyt asiat oppilaiden päähän. Dialogisuus tarkoittaa myös sitä, että kaikki, mukaan lukien opettaja, ovat oppijoita. Dialoginen mediakasvatus ei opeta oppilaille, miten asiat ovat, vaan korostaa, että todellisuus on avoin ja muutettavissa. Asiantuntijuus rakentuu avoimuuden, vastavuoroisuuden ja luottavaisuuden perustalle. Asiantuntija ei hallitse muuttuvaa maailmaa omalla tiedollaan, vaan osaa arvioida muiden tuottamaa tietoa ja omaansa kriittisesti. Kriittisyys merkitsee, että asiantuntija ymmärtää, että tieto tuotetaan sosiaalisesti osana tiettyjä yhteiskunnallisia olosuhteita. Tietoa myös tulkitaan ja käytetään erilaisissa yhteyksissä. (Suoranta & Moisio, 2006, 52)

Mediakasvatus, -lukutaito ja -kriittisyys on mainittu toisen asteen opetussuunnitelmissa ja tutkinnon perusteissa. Sitä opetetaan erillisinä kursseina tai osana äidinkielen kursseja. Usein opettajat ovat äidinkielen tai markkinoinnin opettajia eivätkä välttämättä median asiantuntijoita. Lisäksi muutkin opettajat joutuvat aiheen kanssa tekemisiin opetuksessaan, esimerkiksi jos he käyttävät opetusmateriaalina Youtube-videoita, valokuvia, lehtijuttuja tai jotakin muuta mediasta tai verkosta lainattua materiaalia.

Onko PewDiePie natsi?

Ruotsalainen Felix Kjellberg on yksi maailman suosituimmista Youtube-hahmoista. Hänen PewDiePie nimellään julkaisemia videopäivityksiä seuraa yli 50 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa. Kjellberg puhuu suoraan kameralle videoissaan ja kertoo erilaisia asioita omasta elämästään ja maailmanmenosta.

11.1.2017 hän julkaisi Youtube-kanavallaan videon, jossa hän esittelee ja arvostelee netissä toimivaa palvelua, jossa viidellä eurolla voi toivoa palveluun ilmoittautuneilta ihmisiltä kaikenlaista hölmöä. Kjellberg toivoi testimielessä, että kaksi miestä pitelisi kylttiä, jossa lukee Death to All Jews. Videolla Kjellberg näyttää yllättyneeltä ja toteaa: ”En uskonut, että he tekisivät sen oikeasti.” Videolla esiintyneet intialaismiehet ovat myöhemmin kertoneet, etteivät he tienneet, mitä viesti tarkoitti.

Pian tämän jälkeen Suomessakin julkaistiin useassa mediassa pikku-uutinen, jossa kerrottiin, että Disney on sanonut irti sponsorisopimuksensa Kjellbergin kanssa, koska tämä julkaisee juutalaisvastaisia videoita kanavallaan. Helsingin Sanomien Nyt-liitteen mukaan (HS 14.2.2017) tapahtumat käynnistyivät, kun Wall Street Journal -lehti tiedusteli Disneyltä, mitä mieltä yhtiö on antisemitistisistä vitseistä ja natsikuvastosta, jota on alkanut näkyä PewDiePien videoilla. Elokuusta 2016 lähtien tubettaja on tehnyt yhteensä yhdeksän videota, joissa on antisemitististä sisältöä. Natsisisältöiset videot on poistettu Youtubesta.

Kjellberg vastasi mediaryöpytykseen julkaisemalla 16.2.2017 videopäivityksen (https://www.youtube.com/watch?v=lwk1DogcPmU), jossa hän perustelee noin 15 minuutin ajan kuinka hän ei ole juutalaisvastainen ja kyse oli testistä ja vitseistä. Hän arvostelee videollaan amerikkalaista mediaa muun muassa vääristelystä. Videon lopuksi hän näyttää keskisormea medialle.

Kjellbergin yli 50 miljoonaa Bro army -fania, kuten he itseään kutsuvat, eivät tietenkään ole homogeeninen ryhmä, joka on samaa mieltä jupakasta, mutta nuorten mediakäyttäytymisen perusteella voisi arvella, että aika moni fani uskoo, mitä Kjellberg videoillaan sanoo.

Ilmiö kertoo myös sosiaalisen median nopeudesta ja kanavan tehokkuudesta. Kjellberg saa omalla kanavallaan hetkessä viestin faneilleen. Kuinka moni suomalaisnuori mahtoi edes lukea pikku-uutista lehdestä? Kumpaa nuoret uskovat helpommin: idoliaan vai mediaa, joka ei heitä edes tavoita? Ja miten tämä tarina liittyy opettajiin ja opettamiseen?

Nuorten kännykän- ja netinkäytöstä puhutaan usein häiritsevänä asiana ja pelkkänä ajan kulumisena. Nettiaikaa pitäisi rajoittaa, vaativat aikuiset. Mutta kuinka moni vanhempi ja opettaja oikeasti tietää, mitä nuoret netistä katsovat. Väitämme, että Kjellbergin suora puhe nuorille netissä esimerkiksi amerikkalaisesta laatumediasta on vaikuttavampaa mediakasvatusta kuin äidinkielen opettajan opetukset. Siksi meidän aikuisten pitäisi seurata niitä sisältöjä, joita nuoret seuraavat. Kun tunnemme ne ja pystymme keskustelemaan niistä, on nuorten mielenkiinto helpompi saavuttaa ja saada heidät ehkä oppimaankin jotain mediakriittisyydestä.

Opettajat voisivat alkaa maanantaisin kysyä oppilaan kuulumisten lisäksi myös, mitä PewDiePie teki viikonloppuna, että he pysyisivät edes jotenkin perillä siitä, millaisessa maailmassa ja seurassa nuori viettää vapaa-aikaansa. Näistä kuulumisista saisi hyviä keskusteluja aikaiseksi nuorten kanssa. Niin, ja se PewDiePien juutalaisuusvastaisuus. Hänen videoitaan katsomalla on helpompi kallistua siihen, että hän ei vastusta juutalaisia, kuten amerikkalainen ja muun muassa suomalainenkin media uutisissaan antoi ymmärtää.

Kirjoittajat

Kirjoittajat Jari Kotilainen, KTM ja Tuija Tiitinen, FM ovat JAMKn ammatillisen opettajakorkeakoulun opiskelijoita, jotka valmistuvat keväällä 2017 ammatillisiksi opettajiksi.

Lähteet

Buckingham, D. (2003) Media education: Literacy, learning and contemporary culture. Polity Press: Cambridge
Herkman, J. (2007) Kriittinen mediakasvatus. Vastapaino: Tampere.
Korhonen, A. (2012) Liian Kallis Nuoren kukkarolle, Gradu, Tampereen Yliopisto
Kress, G. (2003) Literacy in the New Media Age. Routledge: London.
Kupiainen, R. & Sintonen, S. (2009) Medialukutaidot, osallisuus, mediakasvatus. Palmenia – Helsinki University press: Helsinki.
Lankshear, C. & Knobel, M. (2006) New Literacies. Everyday Practices &
Classroom Learning. Open University Press: New York.
Lankshear, C. & Knobel, M. (2011) New Literacies: Everyday Practices and Social
Learning. Maidenhead: Open University Press.
Lehtonen, M. (2001) Post scriptum: Kirja meditoitumisen aikakaudella. Vastapaino: Tampere.
Merilampi, R-S. (2014) Mediakasvatuksen perusteet. Avain: Helsinki.
Seppänen, J. & Väliverronen, E. (2012): Mediayhteiskunta. Vastapaino: Tampere.
Suoranta, J. & Moisio, O-P. (2006) Critical Pedagogy as Collective Social
Expertise. International Journal of Progressive Education 2(3). Artikkeli Sivut 47-64.

Verkkolähteet


www.hs.fi/nyt/art-2000005087391.html 14.2.2017

Jätä kommentti